Uutiset
Blogi_Silja_Nikula1.jpg

Tutkimuksen tulkkina

6.10.2017 15:06

Vuosi PROMEQ-hankkeen vuorovaikutusvastaavana on ollut varsinainen näköalapaikka. Olen saanut seurata kokeneiden tutkijoiden työskentelyä. Olen oppinut tunnistamaan sidosryhmiä, joille tutkimuksesta voisi kertoa. Mitä siitä kertoisi, millä keinoilla ja välineillä?

Nykyään ei enää ajatella, että yleisöllä on tietovaje, jonka tutkijat pyrkivät täyttämään. Tiedeviestintä nähdään dialogina, johon yleisö osallistuu aktiivisesti ja jossa myös tutkijat voivat oppia. Asiantuntijat tarjoavat lisäksi apua päättäjille, tietoperustaisen päätöksen teon tueksi. Pyrkimys kaksisuuntaiseen vuorovaikutukseen sekä avoimuuden periaate ovat tuoneet sosiaalisen median välineet tärkeään rooliin perinteisten joukkoviestinten rinnalle.

Kun yleisöjä on erilaisia, se vaikuttaa viestin sisällön ja tyylin muotoiluun. Tiedeviestintää on usein jäsennetty jatkumomallin avulla. Se kuvaa prosessia, jossa tieteelliset faktat ja ideat käyvät läpi sarjan muodonmuutoksia, kun ne siirtyvät tasolta toiselle. Ensimmäisellä tasolla on tiedeyhteisön sisäinen viestintä, toisella mukaan tulevat muiden tieteenalojen asiantuntijat. Kolmannella tasolla tieteen saavutuksista kerrotaan opetustarkoituksessa. Neljäntenä on populaari taso, jolloin yleisönä ovat maallikot. 

Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa tehtiin keväällä selvitys, millaisia ovat tutkijoiden valmiudet viestiä asiantuntemustaan myös muulle kuin tiedeyhteisölle. Lisäksi kysyttiin, millaista tukea he kaipaavat viestintätaitojen kehittämisessä.

Selkeimmin apua kaivattiin oman tutkimuksen visualisointiin. Tutkijat halusivat tietää, millaisin periaattein kuvituksia ja kuvioita laaditaan. Lisäksi toivottiin opastusta valokuvaamisen ja videoimisen käytännöissä. Erityisesti verkkoviestinnän ja sosiaalisen median kohdalla koettiin, että visuaalisuus ja “myyvempi” tekstimuoto korostuvat. Uskon, että tulokset kuvastavat tutkijoiden näkemyksiä yleisemminkin.

Miltä yksinäisyys näyttää – mitä kastelukannu viestii?

Monissa tapauksissa visuaalinen esittäminen on tehokkain tapa viestiä tietoa. Kuva voi pakottaa huomaamaan sellaista, mitä emme odottaneet näkevämme. Visualisoiminen on kuitenkin turhaa, jos asian voi ilmaista sanallisesti yhtä selkeästi. Tekstin vahvuus on tarkan, abstraktin ja analyyttisen tiedon välittämisessä. Parhaimmillaan kuva ja teksti tukevat toisiaan, jättäen yhdessä vahvan muistijäljen. Kuvat tarvitsevat usein sanoja ohjaamaan niiden tulkintaa ja sulkemaan pois muut mahdolliset merkitykset. 

Kuvilla on myös muita rooleja kuin tiedon välittäminen. Tavoitteet voivat liittyä mielikuviin, arvoihin ja muihin vähemmän konkreettisiin asioihin. Kun PROMEQ-tutkijat äskettäin esittelivät ensimmäisen vaiheen tuloksiaan, mietin, miltä yksinäisyys näyttää. Millainen kuva voisi orientoida aiheeseen ja virittää mielen tarkastelemaan ikäihmisten haastatteluista saatuja tuloksia?

Tilanteen mukaan ja yleisöstä riippuen samakin kuva saa eri tulkintoja. Kastelukannun kuva puutarhamainoksessa viittaa konkreettiseen esineeseen, mutta hyvinvointiin liittyvässä viestissä sen voi tulkita vertauskuvallisesti. Värien, viivojen ja muotojen miettiminen on tasapainoilua eri pyrkimysten välillä: kuvan tulisi olla omaleimainen, jotta se herättäisi huomiota, mutta kuitenkin ymmärrettävä, jotta se viestisi haluttua sanomaa. 

Esitykset eivät vain kuvaa todellisuutta vaan ne myös ylläpitävät ja tuottavat käsityksiä siitä. Kuvan suunnittelija toistaa helposti niitä malleja, joita hän on nähnyt aiemmin. Pahimmassa tapauksessa hän siirtää esityksiin omia ennakkoluulojaan ja tulee uusintaneeksi stereotyyppistä kuvastoa. Ihmiselle on luontaista kategorisoida asioita, ja ajattelemme ryhmiä sen mukaan, mitä tunnusomaisia piirteitä niillä on. Ei ole kuitenkaan samantekevää, millaisina tietyt ihmisryhmät esitetään.

Kulttuurisiin stereotyyppeihin perustuvia kuvia on vaikkapa opasteiden kuvamerkeissä: Liikuntarajoitteisia kuvataan esteettömyyssymbolilla, pyörätuolissa istuvaa ihmisen kuvalla. Alkuperäisen, Susanne Koefoerdin 1960-luvulla suunnitteleman symbolin ihmishahmo on monien vammaisten mielestä passiivinen toiminnan kohde. Vuonna 2011 Sara Hendren, Brian Glenney ja Tim Ferguson Saunder suunnittelivat
uuden symbolin. Siinä hahmo on selvästi liikkeessä ja työntää itseään omin voimin eteenpäin. Uusi symboli korostaa vammaisen ihmisen omaa toimijuutta.

Ken paljon tietää, se juurta jaksain kertoo? 

Mitä muuta Arktisen keskuksen tutkijat kaipasivat viestimisen tueksi? He toivoivat apua tutkimuksen tiivistämisessä. Kun tieto on syvällistä ja perusteellisesti tuottettua, tutkijan ei ole helppo seuloa siitä olennaisinta viestiä ja kertoa siitä ytimekkäästi mediahaastattelussa.

Sisällön ajatuksellinen kirkastaminen on lähtökohtana myös kuvien julkaisemisessa, nyt mobiililaitteiden ehdoilla. Lisäksi visuaalisuus on muutakin kuin kuvien käyttöä – sitä, että havaitseminen tulee ylipäänsä mahdolliseksi ja tärkeät asiat nousevat esille. Tiedon hierarkisointia ja viestien sopivaa annostelua tarvitaan yhtä lailla ikäihmisten haastattelulomakkeessa kuin tieteellisen posterin laadinnassa.

 

Silja Nikula
Vuorovaikutusvastaava, PROMEQ-hanke
Tutkijatohtori, Lapin yliopisto

 


Lähteet

Bucchi, Massiamo (1998). Science and the Media: Alternative Routes in Scientific Communication. Lontoo: Routledge.

Karvo, Riikka & Suomalainen, Anna-Henriikka (2017). Arktisen keskuksen tiedeviestintä. Selvitysraportti.

Karvonen, Erkki & Kortelainen, Terttu & Saarti, Jarmo (2014). Julkaise tai tuhoudu. Johdatus tieteelliseen viestintään. Tampere: Vastapaino.

Koponen, Juuso & Jonatan Hildén & Tapio Vapaasalo (2016). Tieto näkyväksi. Informaatiomuotoilun perusteet. Helsinki: Aalto-yliopisto.

The Accessible Icon Project (2017). www.accessibleicon.org. Luettu 6.10.2017.

Väliverronen, Esa (2015). Tiedeviestintä ja asiantuntijuus – tutkijoiden muuttuva suhde julkisuuteen. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015):3, 221–232.